lauantai 28. helmikuuta 2015

Kotona taas

Siitä tuntuu olevan ikuisuus kun olen viimeksi kirjoittanut blogiin. Jotenkin viimeisinä päivinä kylässä ei tuntunut oikealta kuluttaa aikaa netissä roikkumiseen (koneella tuli kuitenkin vietettyä aikaa ihan hurjasti kaiken maailman raportteja kirjoittaessa). Torstaina 12.2. Dejavato tuli noutamaan mut Winongista ja silloin oli koulussa mun läksiäiset. Kaikki oppilaat ja opettajat kokoontui takapihalle samalla tavalla kun ensimmäisenä päivänä. Oli oppilaan puhe (4B-luokan Wilda piti ihanan puheen englanniksi ja se oli tosi hellyyttävä, vaikka sai vähän kyseenalaistamaan mun saavutuksiani 4-luokan englanninopetuksen suhteen:D), rehtorin puhe (joka oli myös hellyyttävä ja hauska, koska Mr. Jabir ei juurikaan puhu englantia joten puheessa eniten esiityvä sana oli "apaya?" mikä tarkoittaa "hmmmm") sekä mun itkuinen puhe.



Ennen koulun läksiäisjuhlaa kävin päikkärissä ottamassa kuvia ja vieräyttämässä pari kyyneltä.
Ylärivissä: Bu Ummi, Bu Zulfa
Keskellä: Bu Ulin, Bu Yanti, minä ja Bu Nur
Alarivissä: Bu Irna ja Bu Olif


Ala-asteen oppilaat rivissä.


Opettajat ja minä. Läksiäispäivä oli ensimmäinen, jolloin olin koulussa ilman huivia ja se herätti paljon ihmetystä sekä oppilaissa, että opettajissa.


Joka luokalta sekä rehtorilta sain lahjoja (varsin hienoja sellaisia, esim. itsetehtyä luomu kananravinnetta). Kuvassa Habib ja Joyo RA:n A1-ryhmästä.


Pak Nur, Ifa ja Bu Heny.


Ifa, minä ja tyttö 2.-luokalta.

Läksiäisjuhlan jälkeen menin vielä kotiin pakkaamaan ja siivoamaan huoneen. Lounaan jälkeen Dejavatolta Rea tuli koululle, jossa pidettiin virallinen vapaaehtoisjakson lopetus kaikkien opettajien ja 6.-luokan läsnä ollessa. Siinä sanoin hyvästit Pecangaanille (eli mun kylälleni) ja sen jälkeen suunnattiin noutamaan Elsa Pekalonganista. Siellä juhlallisuudet oli juuri loppuneet ja ehdin sanomaan hyvästit Diskalle ja Elsan hostsiskoille ennen kuin lähdettiin kohti Semarangia.

Vapaaehtoistyön loppuminen oli tosi raskasta. Edelleen on tosi vaikeeta käsittää, etten todennäköisesti koskaan enää näe Indonesiassa mun kanssa eläneitä ihmisiä uudelleen. Siellä olon alussa näin paljon unia Suomesta ja ehkä täällä näen jonkin aikaa unia Indonesiasta. Töitten loppumisen jälkeen matkustettiin Elsan kanssa vielä 2 viikkoa, Tegalissa, Singaporessa ja Jakartassa. Se tuntui oikeestaan vaan ajan tappamiselta... Kylästä lähtöpäivän lähestyessä oli paljon puhetta kotiin paluusta ja mielummin olisin viettänyt ne kaksi viikkoa Winongissa kun Tegalissa, Singaporessa tai Jakartassa, vaikka kaikissa kolmessa kaupungissa mukavaa olikin. 


torstai 5. helmikuuta 2015

Haikeutta ilmassa

Eilen alkoi viimeiset tunnit. Siis ensi viikon torstaina tulee Dejavato noutamaan minut ja Elsan Winongista Semarangiin ja se tarkokoittaa projektiemme virallista päättymistä. Eilen olin viimeistä kertaa 1.-3.-luokkien liikuntatunnilla, 3.-luokkien ja 6.-luokan enkuntunneilla. Tänään taas oli viimeistä kertaa enkkua 2a:n ja 4b:n kanssa. Eilen en vielä tuntenut haikeutta, flunssa vaivasi, päätä särki, 6.-luokka kävi hermoille ja ärsytti etteivät opettajat ilmaantuneet tunneilleen.


Liikuntatunnilla Bu Susi (Hemmu tää on se opettaja kenen kaveri oot) järjesti luokan edessä olevia istutuksia.


Kinder gartenin B1 luokassa.


Luokka 3a. Meidän viimeinen yhteinen englannin tunti meni mun signeeraamassa oppilaiden vihkoja ja siinä vaiheessa kun Pak jylisi jotain luokan edessä, ajattelin että asian sisältö olisi jotakuinkin "nyt takaisin opiskelemaan", mutta se halusikin, että taiteilen allekirjoitukseni hänen läppärinsä kanteen ja tussitaulun kulmaan.

Tänään 2a:n tunnilla olin yksin (Bu Mux käväisi luokassa, istui hetken opettajan pöydän ääressä sanomatta sanaakaan ja lähti sitten) ja koska oppilaiden kanssa ei juurikaan ole yhteistä kieltä, ilmaistakseni lähtemiseni, ympyröin lähtöpäivän kalenterista ja kirjoitin: "Miss Jenni pulang" eli Jenni lähtee kotiin. Tästä seurasi marinaa ja ulinaa ja istuinkin sitten tunnin jälkeisen tauon luokassa pohtien oppilaiden kanssa mennäänkö sinne Suomeen lentokoneella, helikopterilla vai raketilla.


2a:n pojat eivät jääneet pohtimaan miten pääsen takaisin Suomeen vaan ryntäsivät pihalle ostamaan kaloja joltain kiertävältä myyjältä. Kala maksoi kuulemma Rp.1000 eli 7 senttiä.

4b:lle olin kirjoittanut kortin, jossa kuvana oli kaksi halaavaa lumiukkoa. 4b on ollut tosi ihana luokka, ja Bu Nikmah, joka siellä opettaa englantia on osannut järjestää mut mukaan juuri sopivasti. En ole kertaakaan joutunut opettaamaan siellä yksin, vaan Bu Nikmah istuu oppilaiden seassa ja kertoo oppilaille indonesiaksi, mitä haluan heidän tekevän. Sovittiin Bu Nikmahin kanssa, että hän lukee kortin oppilaille huomenna ja tänään tarkastin kirjoitelmia ja otettiin yhteiskuvia. Tunnin lopussa kun oppilaat yhteenääneen toivottivat "good bye, we will miss you" tuli vähän tippa linssiin. Ensi viikolla siis odotettavissa vollotusta varmaan joka tunnilla, lippuseremoniassa sekä Dejavaton farewell:ssa.


Tässä kuva 4b:stä syyskuussa. Edelleenkään en osaa kaikkien nimiä ja tästä kuvasta osaan äkkiseltään nimetä vain neljä oppilasta, Hakim, Wilda, Salsa ja Soraya sekä tietysti Bu Nikmah.

Ojjoi. Tänään illalla suuntaan Elsan kouluun ja kuuntelen joka perjantaisia englannin- ja arabiankielisiä puheitä viimeistä kertaa. Huomenna toivottavasti tapaan räätälin, joka loihtii mulle batiikkipaidan ennen kun lähden ja seuraan Bu Ekan tanssituntia. 

Välillä tuntuu, että on ihanaa päästä vihdoin pois tästä kylästä ja jättää taakse kaikki itsepäiset ongelmat ja hygienian puute. Välillä mielen valtaa paniikki ja ahdistus siitä, etten välttämättä koskaan enää näe näitä ihmisiä. Uskon, että kuusi kuukautta on ja oli mulle juuri sopivan mittainen jakso, vaikka nyt toivonkin, ettei ihan vielä tarvitsisi lähteä. Puolen vuoden päästä se olisi kuitenkin varmasti vielä vaikeampaa.

Itävaltalainen päivällinen

Viime sunnuntaina matkustettiin Elsan kanssa Semarangiin, missä Juliana kokkasi perinteistä Itävaltalaista ruokaa. Ennen Bennyn ja Julianan tapaamista ehdittiin kuitenkin pyytää yhteiskuvaa poliisiopiskelijoiden kanssa ja sitten hihittäen juoksemaan pakoon. Myöhemmin Benny valaisi, että niiden paidat on noin tiukat, jotta on pakko seistä ryhdissä.


Onnistuinko bongaamaan kaksoset?


Juliana tekee struudelia.

Perillä meitä odotti ihana ruuan tuoksu ja Juliana, joka oli raastamassa omenoita struudelin täytteeksi. Oli tosi ihanaa taas käydä Semarangissa ja nähdä kavereita. Kuulemma tossa samaisessa keittiössä on kokannut monta vapaaehtoista kotimaansa ruokaa ennenkin (oisko ollu lähemmäs 10!) ja nyt siis oli vuorossa Itävalta. Minä ja Elsa ollaan sen verran saamattomia, että ei olla tän hiukkasen vajaan 6 kuukauden aikana kokattu muuta kun lettuja... Ja tietty ollaan itelle keitetty nuudeleita ja paistettu valkosipulileipää, mutta vähän on tainnut suomalainen ruokakulttuuri jäädä pimentoon paikallisille.



Yllä olevassa kuvassa on alkukeitto. Kun saavuttiin Benny luo, keittiössä porisi iso kattilallinen keittoa, joka sisälsi ties mitä vihanneksia ja juureksia sekä suuren palan naudan lihaa, mutta sitten koko keitoksesta siivilöitiin kaikki pois ja pelkästään porkkanat paloiteltiin joukkoon. Sinne Elsa sitten rullasi ja leikkasi lettuja (lettukeittoa hih) ja minä pilkoin persiljaa. Kuulosti tosi omituiselta laittaa lettua keittoon, mutta se olikin ihan hyvää. Ehkä ite kuitenkin jatkossa mielummin laitan sinne keittoon ne lihat ja vihannekset...


Pääruuaksi oli keitettyä lihaa, perunoita, papuja ja porkkanoita.


Jälkkäriksi oli struudelia.

Oli kyllä tosi hyvää ja ruokailun jälkeen vyöryttiin Elsan kanssa takaisin Patiin (bussilla). Ennen bussiasemalle pääsyä pysädeltiin kuitenkin mun asioilla - ostamassa saldoa, nostamassa rahaa ja lumpioita tuliaiseksi Winongiin. Luulin, että lumpion ois jotain makeeta leivonnaista, mut selvisi, että se on vähänniinku kevätkääryle, sisällä bambumössöä ja ulkokuori taikinaa, joka uppopaistetaan. 

torstai 22. tammikuuta 2015

Ala-asteen liikuntapäivä


Talviloman (tai ei täällä mitään talvea ole, mutta en vaan tiiä miksikä tota lomaa täällä kutsutaan, kun jouluakaan ei vietetä) jälkeen koulu aloitettiin leppoisasti. 5.1. luettiin koraania ja seuraavana päivänä kilpailtiin monessa liikuntalajissa. 


Kutosluokan pojat pussihyppykilpailussa.


Mas Bon Bon ja minä. Tiiän, ettei ton pojan nimi oikeesti oo Bon Bon, vaikka sen kaverit sitä sillä nimellä kutsuukin. Mutta en oo vielä päässyt selvyyteen, että onko oikea nimi Andre vai Novan...

Päivän kiinnostavin kilpailu oli bambukeppiin kiipeäminen. Koulun takapihalle oli pystytetty todella korkea bampu, joka oli öljytty ja sen päähän oli kiinnitetty lajitelma vaatteita ja kaikenlaisia herkkuja kuten keksejä ja limpparia. Siihen sitten 5-6-luokkien pojat joukkueissa koittivat kiivetä. Öljyä jynssättiin pois heinän ja riepujen avulla ja ylös asti pääsemiseen meni noin kaksi tuntia.






3-luokkalaisia.


Lopulta eräs 5-luokan pojista pääsy huipulle ja alkoi irroittaa palkintoja. Kaikki pojat olivat tosi uupuneita pitkän kilpailun jälkeen paahtavassa auringossa.



Alhaalla muut oppilaat odottivat palkintojen pudotusta.

Kuten kuvissa näkyy, maassa ei ollut kuin onneton kerros heinää, joka ei varmastikkaan paljon pudotusta pehmennä, jos ote sattuu lipeämään. Onneksi pojat kilpailivat niin ammattiaisen elkein, ettei ketään edes menannut pudota, mutta välillä hirvitti silti. 

Mid term evaluation

Viime lauantaina lähdimme Dejavaton (eli Indonesiassa toimivan vapaaehtoisjärjestön) järjestämälle mid term evaluation -viikonlopulle ja -alulle. Ensin suuntasimme MTsN 1 Semarangin luokkaretkelle Jogjaan. Tämä oli siis täysin extraa mulle, Elsalle, Julianalle, Souhilalle ja Faridille. Tässä yläasteen tasoisessa koulussa ei ole tällä hetkellä vapaaehtoisia, ja koska opettajat ovat havainneet "turistien metsästämisen" ei niin toimivaksi englannin opiskelumenetelmäksi, tänä vuonna luokkaretkelle napattiin viisi vapaaehtoistyöntekijää. Aikaisempina vuosina oppilaat ovat siis joutuneet suurilla turistikohteilla kyselemään turisteilta opettajan antamia kysymyksiä ja tätä rehtori kutsui "turist hunting":ksi.


Aluksi suuntasimme leirikeskukseen, jossa oli Outboud-aktiviteetteejä eli kaiken näköisiä pelejä ja leikkejä. Ilmeisesti näihin oppilaisiin leikkiminen ei enää sillä tavalla iskenyt kuin nuorempiin, mutta ainaki hetkittäin näytti kaikilla olevan hauskaa.


Minä ja Juliana mukana leikissä, jossa oli tarkoitus laskea tuo valkoinen keppi maahan. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä jokaisen piti koskea keppiä koko ajan, ja koska keppi oli niin kevyt se lähtikin väkisin ylöspäin.

Kesken aktiviteettien opettajat ilmoittivat, että nyt lähdetään ja kysyivät halutaanko tulla mukaan. Kohteeksi paljastui Merapi-tulivuori, joka purkaantui vuonna 2010 surmaten lähes 250 ihmistä ja ajaen evakkoon noin 200 000. Gunug merapi tarkoittaa tulen vuorta (nää on näitä wikipediafaktoja, joita luen aina jälkeen päin, koska paikan päällä etään ei kerro mitään...) ja korkeutta sillä on lähes kolme kilometriä.


Ylempänä laavan muodostama uoma ja alla minä ja tosi ärsyttävä opettaja.


Minä ja Elsa.

Outboundin jälkeen lähdettiin kohti Jogjan keskustaa ja Malioboron ostoskatua. Matkalla satoi tosi paljon ja jossain vaiheessa jumituttiin tulvaan ja olin ihan varma, että jäädään siihen lopullisesti. Niin ei kuitenkaan käynyt (en ois kyllä suostunu lähtee kahlaa mihinkään, vaikka oltais jämähdettu) mutta Souhilan matkatavarat, jotka oli bussin matkatavaratilassa kärsivät pientä vesivahinkoa (matkalaukussa oli avattaessa vain parilitraa sade/viemärivettä).



Jogjasta palattiin takaisin Semarangiin puolenyön aikaan ja seuraavana päivänä aloitettiin varsinainen Dejavaton arviointi. Tai arvionniksi sitä luulin, mutta ohjelmassa oli lähinnä leikkimistä ja kulttuurieroihin liittyviä leikkejä eli itse järjestö ei kuullut halaistua sanaa siitä, miten kenelläkin menee projekteissaan, mikä oli musta vähän outoa. Tiistaina ohjelmassa kaikilla vapaaehtoisilla oli esitelmien ja leikkien pitoa SMA:ssa eli luikion tasoisessa koulussa. Elsan kanssa kerrottiin muutamia faktoja Suomesta ja opetettiin 'Hepokatti maantiellä poikittain'-laulu sekä pidettiin muutamia leikkejä. Oli ihan mukavaa olla välillä tekemisissä noinkin vanhojen oppilaiden kanssa.


Enne Patiin palaamista käytiin Elsan kanssa pitsalla Faridin ja Souhilan käydessä mäkkärissä (jokainen tilaisuus länkkäriruokaan käytetään hyväksi, kun asuin paikkana on Pati...). Meidän mukaamme tuli Dejavatolle työskentelevä puolalainen valokuvaaja Anna, joka kiertää kaikki projektit ikuistaen vaapaaehtoiset työntouhussa.


Kaikki evaluationiin osallistujat vasemmalta ylhäällä: x, Fani Indonesia, x, x, Juliana Itävalta, Will Puola, Annisa Indonesia, Pearl USA, Souhila Ranska, x, x, Farid Ranska, Elsa Suomi.

Alarivissä: minä, Rea Indonesia, Amelia Indonesia, Rena Japani ja Anna Puola.

Paljon on x-henkilöitä, jotka siis oli paikallisia englanninopiskelijoita. Suurin osa vaikutti aika ujoilta ja lähinnä keskustelivat keskenään, joten vähän jäi nimet epäselviksi.

torstai 8. tammikuuta 2015

Back to school



Ubud

Pari päivää Denpasarissa vietettyämme suuntasimme Ubudiin, joka on kuuluisa Eat, Pray, Love -kirja ja elokuvan tapahtumapaikkana. Tässäkin kaupungissa turismi oli selkeästi se juttu, jolla paikalliset elävät ja guest houseja ja hotelleja oli vierivieressä. 


Tässä maisemaa meidän guest housen parvekkeelta. Kierrettiin kyselemässä varmaan viidessä paikassa ennen kuin löydettiin vapaa huone. 




Yöpaikan löytymisen jälkeen käytiin syömässä japanilaisessa ravintolassa (huomatkaa yrmy-ilme) ja edelleen järkytti hintataso, joka on todella korkea verrattuna hintoihin Keski-Jaavalla, mutta tietty Suomeen verrattuna älyttömän halpaa...

Mahat pömpöllään lähdettiin lampsimaan satunnaisesti valittua katua, mutta aika pian tajuttiin, että nyt ollaan osa turistien joukkovaellusta eli edessä päin on oltava joku suosittu nähtävyys ja apinametsähän sieltä tuli vastaan. Alueella on siis temppeleitä ja apinoita. Oli kyllä tosi mukavaa. Ja harmitti, kun aika vähän loppui kesken, kun paika sulkeutui jo kuudelta.




Tässä kohtaa päätin sanoa ei hailakoille todellisen värisille kuville ja säädin kamerasta kontrastiasetukset kaakkoon ja, noh, nyt sitten on sitä kontrastia.



Apinat oli tosi kesyjä ja kiinostuneitä ihmisistä. Jos erehtyi kaivamaan laukkuaan, oli ympärillä utelias apinalauma herkkujen toivossa. Apinan raivosta sai Elsakin osansa, kun hän päätti pelastaa korviksensa apinalta ja se riiviö puraisi. Ilmeisesti vesikauhulta yms säästyttiin.






Niih.

Monkey forestista palatessamme (oli muuten älyttömän pitkä kotimatka, kun ei ollut suuntavaisto ihan kondiksessa) spottasimme ravintolan, jossa järjestettiin kokkauskursseja (myöhemmin opin, että niitä järjestetään jotakuinkin jokaisessa ravintolassa Ubudissa) ja ilmottauduttiin seuraavalle päivälle. Klo kymmeneksi oli vääntäydyttävä paikalle ja aluksi poimimme chiliä, maissia ja yrttejä puutarhasta.


Tässä kokkauskurssin vetäjä näyttää mulle miten chiliä, valkosipulia ja muita mausteita muussataan.


Meidän ja varsinaisen opettajan lisäksi paikalla oli kaksi apukokkia, jotka pilkkoivat ja paistoivat niin tehokkaasti, että seistiin Elsan kanssa välillä vähän tyhjänpanttina.


Maustamassa sateeta.


Tältä näytti lopullinen kattaus. Saatiin siis aikaiseksi riisiä, kasviskanakeittoa, satee-vartaita, kanapullatikkuja (?), pähkinäkastiketta, keitettyjä vihanneksia ja paistettuja banaaneja. Vaikka oltiin ite kokkaamassa, ni ruoka oli taas kerran ihan älyttömän tulista... Mutta hyvää!


Syötyämme vyöryttiin taas kadulle laahustamaan ja kiertämään matkamuistoputiikkeja. Tosi monessa kaupassa muutiin samaa turistikrääsää, mutta hinnoissa oli tosi paljon eroja.



Ennen lähtöä takaisin Denpasariin käytiin elefanttiluolassa (goa gajah), joka on siis hindutemppeli, jonka Elsan kertoman tarinan mukaan on joku munkki omin käsin kaivertanut. Okei, Elsa on saattanut lukea tämän tarinan jostain, mutta oon ite liia laiska tarkistamaan faktoja.


Oli se kyllä hieno ja lähistöllä oli suhkulähde ja pieni vesiputous.